Julkaistu Kalevan mielipiteissä 4.12.2020
Muistan yhden lapsuuteni teatterikäynneistä. Menimme katsomaan isän ja äidin kanssa Seitsemää veljestä Kansallisteatteriin. Olin alle kouluikäinen – ehkä viisivuotias – ja muistan purppuraisen esiripun ja pikku-Eeron, jota näytteli tänä vuonna edesmennyt Juha Muje. Hän juoksenteli lavalla villinä ja nokkelana. Varmaan kävimme katsomassa pääkaupungin muitakin nähtävyyksiä, mutta ainoa, mikä reissulta jäi mieleen, oli käynti Kansallisteatterissa.
Kun olin toisella kymmenellä, pyrin näyttelemään Laulavaan Trappin perheeseen. Koe-esiinnyin Peter Franzénin kanssa. Peter pääsikin näytelmään, minä en. Hänestä tuli näyttelijä, minusta poliitikko. Mutta kuka muistaa minun tai kovinkaan monen poliitikon puheita? Ei varmaan monikaan, mutta Rukajärven tien tuntevat melkein kaikki ja Franzénin hienon roolisuorituksen Veikko Huovisen kirjoittamassa ja Markku Pölösen ohjaamassa Koirankynnen leikkaajassa on nähnyt melko moni suomalainen.
Kulttuurilla on tärkeä tehtävä välittää kansamme historiaa ja sen moninaisia kertomuksia. Näytelmät, elokuvat ja konsertit tarjoavat ikkunan sisimpäämme ja kulttuuriimme. Erityisesti teatteri on ollut paikka, missä ihminen on antiikin ajoista lähtien joutunut pohtimaan hyvän ja pahan olemusta ja suhdettaan maailmaan. Digitaalisen viihteen keskellä on tärkeää varjella elävää teatteria, jossa näyttelijä on suorassa kosketuksessa yleisöönsä.
Kasvoin Ahti Kuoppalan kaupungissa, Kemissä, missä on ollut aina elävä ja hieno teatteri. Toisinaan kuitenkin lähdettiin teatteriretkelle isompaan Ouluun, kuten tehdään tänäkin päivänä. Söimme pizzeriassa, kävimme Anttilassa ja illalla menimme teatteriin. Teatterin ympärille rakentui elämys. Teatteri kuten muutkin Oulun taide- ja kulttuurilaitokset ovat koko pohjoiselle Suomelle tärkeitä paikkoja.
Teatteri on ja voi olla myös paljon muuta kuin näyttämöllä tapahtuvaa esiintymistä. Lyonin kaupungissa Ranskassa taide- ja kulttuurilaitokset tekevät vuorovaikutteista yleisötyötä ts. korjaavat käytännönläheisesti yhteisön ja ihmisten elämän rikkonaisuutta. Teatteria tehdään vankiloissa, vanhankodeissa, kouluissa ja lähiöissä. Taiteen ja kulttuurin avulla ihminen saa rakennuspalikoita elämäänsä ja tämä tiedostetaan myös Oulun hyvinvointipalveluissa, jotka ovat ottaneet käyttöön Kaikukortin; mahdollisuuden tarjota kulttuuria myös vähävaraisille henkilöille ja perheille.
Oulun kohtalo Euroopan kulttuuripääkaupunkikisassa ratkeaa kuuden kuukauden päästä. Tässä kohtaa on huonoin mahdollisin hetki säästää kaupungin kulttuurilaitoksista. Jos Oulu olisi saamassa hiihdon maailmanmestaruuskisat, tekisimmekö vain osan laduista? Nyt täytyy painaa täysillä – tai vähintään entisillä resursseilla – mikäli haluamme Oulu2026 -tittelin. Myös kulttuuri on nähtävä investointina – eikä vähiten investointina kaupunkilaisten tyytyväisyyteen ja hyvinvointiin.
Satu Haapanen
Kaupunginvaltuutettu (vihr.)
Oulu